Aloitin 6 viikkoa sitten tavoitteellisen juoksutreenin, melko vaativan juoksuohjelman avulla. Tavoitteenani on juosta täysmaraton lokakuussa. Ensimmäiset 5 viikkoa olivat aika tuskaisia ja tuntui, että ei mitään kehitystä tapahdu. Juoksu oli väkinäistä puurtamista, sattui selkään, kantapäihin, päkiöihin tai milloin mihinkin. Muistissa oli kuitenkin se hyvän olon tuntu siltä ajalta, kun olin aikoinaan hyvässä juoksukunnossa. Kuudennella treeniviikolla alkoi tapahtua muutosta. Juoksu tuntui ajoittain melkein jo mukavalta. Eikä enää sattunut jalkoihin. Tuli positiivinen mieli, minä pystyn, minä jaksan. Juoksutreeni sopii minulle. Ihan jo senkin takia, että on monta koiraa juoksutettavana. Siinä saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koirat lenkille ja oma kunto kohenee. Olisi ihan kiva käydä myös ryhmäliikuntatunneilla tai kahvakuulailla, mutta sitten pitää koirat lenkittää sen lisäksi. Nousee koirillakin kunto samalla ja työkoiralla pitää olla hyvä fyysinen kunto. Silloin toimii pää ja nenäkin kunnolla.

Juostessa saan liikuntaa, raitista ilmaa, karvaiset juoksukaverit tykkäävät, maisemat vaihtuvat, näkee luontoa, lintuja, eläimiä, niittyjen kukkia. Hyvää terapiaa myös mielelle. Kummasti sitä aikaa riittää, kun on niin päättänyt. Itselläänkin on olevinaan aina kiire ja välillä sitä miettii, että oikeasti onko se kiire vain keksitty juttu? Aina on tekemättömiä asioita, koirat pitäisi treenata, raportin pitäisi jo olla valmis. Kuitenkin itsestään huolehtiminen on tosi tärkeää. Paremmin jaksan, kun otan aikaa myös itselleni ja kunnostani huolehtimiseen. Hyvässä kunnossa myös ne raportit valmistuvat nopeammin ja virtaa riittää paremmin arjen askareihin. Voi sitten vaikka vähän luistaa siivoamisesta ja painua lenkille!